Kaikki raha piti käyttää heti

Olen elänyt lama-ajan lapsuuden. Olen kokenut toisluokkalaisena miten asunnot menivät alta niin omalta perheeltä kuin isovanhemmilta. Ei sitä millään tavoin kerrottu lapselle minkä vuoksi iso kerrostaloasunto vaihtui hetkessä toiselle puolelle kaupunkia pieneen rivitaloon.

Koulu vaihtui myös. Näin aikuisena ymmärrän sen olleen yksi isoimpia järkytyksiä lapsuudessani. Kaikki tapahtui kirjaimellisesti yhdessä yössä. Tuttu ja turvallinen ympäristö kaikkine ystävineen ja tuttuine opettajineen jäi taakse. Vaihdoksen myötä alkoi osittainen, onneksi vain lievä koulukiusaaminen. Se kuitenkin kasvatti minulle suht kovan ulkokuoren, jonka ansiosta olen pärjännyt varsin hyvin ja päämäärätietoisesti elämässä. 

Vanhemmillani oli lapsuuden lisämausteeksi sekä mielenterveys-, että päihteiden väärinkäyttöön liittyviä ongelmia. Meillä ei kotona koskaan puhuttu rahasta tai sen käytöstä muuten, kuin sadatellen sitä onko fattasta tullut rahaa vai ei. Muistan, että koin jo todella pienenä lapsena häpeää siitä, että äitini ei ollut töissä ja isäni saattoi kännissä kadota päiväkausiksi. Jääkaapissa oli pahimpina päivinä pelkkä valo ja nahistunut kurkku. Kaikki raha meni aina heti, kun sitä tuli. Luulen, että oma, lähes pakonomainen tarpeeni käyttää rahat pankkitililtäni heti, liittyy alitajuiseen lapsuudesta saakka iskostettuun pelkoon siitä ettei rahaa hetken päästä enää jostain syystä ole. Kaikki mikä tulee, pitää käyttää heti. Se on turvallisin vaihtoehto. 

On hyvin mahdollista, että koen oman luottokelpoisuuteni ikään kuin konkreettiseksi palkinnoksi tai todisteeksi siitä, että olen selviytynyt paikoin hyvinkin rankasta lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta. Minulle on tärkeää tehdä asioita oikeammin (mm. huolehtia luottotiedoista ja maksaa asuntolainaa) ja täysin päinvastoin, kuin vanhempani. Olen valitettavasti kuitenkin tajunnut, että toimin raha-asioissa täsmälleen samalla tavoin, kuin olen kotona oppinut. Tutkimusten mukaan rahankäytön malli opitaan useimmiten kotoa. Onneksi olen lapsesta saakka ollut hyvin tietoinen siitä miten pieleen asiat menevät jos luottotiedoille käy huonosti. Se on varmaankin pelastukseni. Ymmärrän pikkuhiljaa, että säästämällä ja huolehtimalla taloudestani, teen nämä asiat täysin päinvastoin kuin vanhempani ja se jos mikä tuntuu mahtavalta. 

Olen käynyt palkkatöissä 15-vuotiaasta lähtien. Korkeakouluopiskelijana vedin läpi pikavippikierteen. Jos jotain hyvää, niin näkemäni vanhempieni toistuva perintä- ja ulosottokirjeiden virta on avannut minulle 12-vuotiaasta lähtien hyvin avoimeksi sen miten ja kuinka pitkään laskujen eräpäivien kanssa voi kikkailla. Tästä mainitsinkin jo aiemmin lyhyesti. 

Tämän muutoksen kynnyksellä oleminen tuntuu ihan mielettömän suurelta askeleelta. Samaan aikaan ahdistaa ja naurattaa. En edes jaksa muistaa kuinka paljon ahdistusta raha-asioista 30 ikävuoteen on mahtunut. Elämän budjetointi tuntuu tylsältä, mutta taitaa johtaa pikkuhiljaa vapauteen. Jokainen päivä velkaantumatta on pieni askel ja voitto.